Google Maps:in satelliittikuvat ovat ihmeellinen asia. Samaan aikaan kun teknologisoituminen osaltaan aiheuttaa ihmiskunnan (myös Suomen) yhteiskuntia ylläpitävän luonnonjärjestelmän nopean rapautumisen, tarjoavat uudet teknologiat myös ennenäkemättömiä keinoja tilanteeseen havahtumiseksi ja korjausliikkeen tekemiseksi.
Kirjoitan tätä tekstiä Kallion ytimesssä, Brahen kentän laidalla. Lähikuvassa näkyy talojen kattoja, katuja ja muutamia puita siellä täällä. Hiukan laajemmassa otannassa kuvaan tulevat Josafatin kalliot, Leninin puisto ja Linnanmäki. Kuin painan miinusmerkkiä vielä kerran avautuu vasemmassa laidassa iso metsäisä alue, jonka keskellä hohtavat iloisen turkoosina uimastadion, marjapuuronvärinen Eläintarhan kenttä ja lukuisin vihreän eri sävyin erottuvat Olympiastadionin ja Jalkapallostadionin nurmet.
Tuntuu hämmentävältä että alle 300 metrin päässä Suomen tiheimmin asutusta urbaanin kulttuurin keskipisteestä alkaa viheralueiden, puistojen ja metsien ketju joka vastaa tunnelmaltaan ja luontoarvoltaan monia kansallispuistoja. Jos ei välitä muutamista radanalituksista ja tienylityksistä, voi todeta että pääsen Kalliosta helpommin luonnontilaisen kaltaiseen metsään kuin suurin osa suomalaisten maaseutukuntien asukkaista.
Olen viettänyt viime vuosina paljon aikaa Hyrynsalmen Paljakan vaaralla 650 kilometrin päässä Helsingistä. Sieltä löytyvät Helsingistä katsottuna ensimmäiset uhanalaisten lajien säilymisen kannalta riittävän laajat yhtenäiset luonnonmetsät. Perustimme Paljakan luonnonpuiston kupeeseen Mustarindaksi nimetyn taiteilija- ja tutkijaresidenssin jossa on vieraillut jo satoja vieraita pääosin Suomen rajojen ulkopuolelta. Palautteen mukaan koko maailmasta on vaikea löytää toista paikkaa jossa voisi työskennellä luonnontilaisen metsän ympäröimänä.
Hyrynsalmenkin kuntakeskustasta täytyy matkustaa vähintään 12 kilometria päästäkseen päiväretkelle kunnon metsään. Suurin osa suomalaisten maaseutupaikkakuntien asukkaista joutuu matkustamaan paljon pitempään löytääkseen luonnonmetsiä joiden halkikävely kestäisi yli 15 minuuttia.
Siellä missä on tie, sitä on myös käytetty metsätalouden tarpeisiin. Kerran ajelimme Kuhmosta kymmenien kilometrien matkan itärajalla sijaitsevalle petotarkkailukojulle. Tietä reunustavat näkymät toivat eräkokemuksen sijasta mieleen ydintuhon. Pelkkiä avohakkuita, ojituksia, taimikoita, ei yhtään yli 40-vuotiasta puuta. Petomatkailuyrityksen pihalla tärrötti muutama surkea mänty, viereisen lammen ympäristö oli hakattu rantaan asti raiskioksi. Toivoisin että suomalaiset ymmärtäisivät miltä maamme todella näyttää. Luontobrändillemme ei läheskään aina löydy katetta.
Maaseudulla kasvaneena tiedän, että ei kannata kiintyä asumustaan tai kyläänsä ympäröiviin maisemiin, sillä mitä kiehtovimmaksi ja lajistorikkaammiksi ne ikääntymisen myötä käyvät, sitä todennäköisempää on maisemien katoaminen tehtaiden nieluihin.
Suomalaisessa todellisuudessa on äärimmäisen harvinaista että äiti voi viedä poikansa tai ukki lapsenlapsensa sellaiseen metsään jossa itse on lapsena leikkinyt. Monisukupolvisten ympäristökokemusten välittäminen on mahdollista yleensä vain rakennetussa ympäristössä, vesistöillä, peltomaisemassa, tai kaukaisissa kansallispuistoissa, – ja yllättäen isoimpien kaupunkien lähi- ja virkistysmetsissä.
Palataan Kallioon ja painetaan vielä kerran Google Mapsin miinusnappia. Muistan kuinka ällikällä olin lyöty kulkiessani ensimmäisen kerran Laakson ikikuusikoista Pitkäkosken luonnonsuojelualueelle. Vaikka taloja ja muita ihmisen rakennelmia silloin tällöin vilahtelikin oli metsään mahdollisuus uppoutua ja antaa mielikuvituksen lentää muissa elämänmuodoissa ja maailmanajoissa.
Kuvaa suurentaessa alkavat hahmottua muutkin niin sanotut vihersormet, eli suhteellisen luonnontilaisena säilyneet ekologiset käytävät jotka johtavat Helsinkiä ympäröiviltä seuduilta kohti keskustaa. Suoraan Sipoonkorven kansallispuistosta työntyvät Rastilan ja Ramsinniemen kautta Vartiosaareen ja Laajasaloon asti jo monin paikoin luiseviksi käyneet vihervyöhykkeet joilla on vielä mahdollisuus kokea ehkäpä se maailman mitassa kaikkein ihmeellisin luontokokemus, merenrannan ja ikimetsän kohtaaminen.
Vielä kerta kiellonpäälle miinusnappia kunnes näkyviin tulevat jo Nuuksion ja Sipoonkorven kansallispuistot. Kun katsoo tarkasti, voi metsissä huomata lukuisia vihreän sävyjä joista kaikkein tummin on yleensä luonnontilaisinta aarniometsää. Kun kuvaa laajentaa koko Etelä-Suomeen voi huomata kuinka vähän tummanvihreitä pisteitä löytyy.
Metsäluonnon monimuotoisuuden säilyminen vaatisi noin 17 % suojeluastetta, mutta Etelä-Suomen metsistä vain muutama prosentti on suojeltu ja tästäkin alasta vain pieni osa on arvokasta vanhaa metsää. Vertailu nostaa Helsingin virkistysmetsien arvoa kohisten.
Helsinkibrändia on turha rakentaa ohimenevien imaginääristen tekijöiden varaan. Metsät, meri-, upeat maisemat, hyvin ja vastuullisesti toimiva kaupunki ovat realiteetteja joiden varaan kaikki muu hyvä rakentuu. Jos perusta rapautuu, ei muutakaan hyvää saavuteta.
Kansainvälisen tieteellisen konsensuksen mukaan lukuisat globaalit ympäristökriisit kuten ilmastonmuutos, biodiversiteetin kapeneminen, maankäytön muutokset ja saastuminen uhkaavat yhteiskuntiemme olemassaoloa jo lähivuosikymmeninä. Tilanteen vakavuuteen on syytä havahtua välittömästi, puoluetaustasta riippumatta.
Puoluekentällämme vallitsi 90-luvun alussa konsensus ympäristöasioiden polttavuudesta. Jopa Kokoomuksen puolueohjelmassa vuodelta 1992 todettiin luonnonjärjestelmän toimintakyvyn olevan kaiken ihmisen toiminnan, myös elinkeinoelämän välttämätön perusta. Onkin syytä ihmetellä mitä sen jälkeen on tapahtunut? Materiaalisen kulutuksen ja epäkestävien elintottumusten käyrät ovat pompsahtaneet katosta läpi samalla kun tietoisuus toimintamme tuhoavuudesta on jatkuvasti lisääntynyt.
On irvokasta että tarvitsemme erikseen vihreät ja ympäristöliikkeen huolehtimaan oman elämämme ja koko yhteiskunnan mahdollistavan järjestelmän toimintakyvystä. On jonkinlainen massiivinen ajatusvirhe että päätöksenteossa asettuvat vastakkain luonnon tuhoaminen ja sen kantokyvyn vaaliminen ja lopputulos on jonkinlainen kompromissi näiden väliltä.
Nyt on pakko toistaa itseään: Luonnon kantokyvyn heikentäminen ei voi olla kenenkään edun mukaista. Ympäristökriisien runtelemassa maailmassa ei absoluuttisesti löydy perusteluita ekologisesti epäkestävälle politiikalle. Lähitulevaisuuden historiankirjoituksessa tullaan ihmettelemään niiden päättäjien toimia jotka eivät vieläkään ymmärrä tilanteen vakavuutta.
Helsingin uuden yleiskaavan on pohjattava oikeaan analyysiin maailman tilasta ja tuettava kaikin mahdollisin tavoin nopeaa siirtymää infrastruktuuriin jossa luonnnon monimuotoisuuden kapeneminen on saatu pysähtymään, ilmaston lämpeneminen on rajattu 1,5 asteeseen ja maankäytön muutokset eivät heikennä luonnon kantokykyä.
On pakko hyväksyä että pahimpien uhkakuvien välttämänien ei todennäköisesti onnistu vain teknologian ja taloudellisten kannustimien avulla. Meidän on myös muutettava kulttuurisia ihanteitamme, erityisesti kulttuurista tarvettamme kuluttaa. Olemme hukanneet useita vuosikymmeniä kullanarvoista aikaa ja nyt meillä ei aidosti ole muita vaihtoehtoja kuin radikaali omaehtoinen muutos tai hallitsematon romahdus.
Helsinki tulee näköpiirissä olevan globaalin muutoksen aikana kasvattamaan vetovoimaansa säilymällä siedettävänä tai jopa poikkeuksellisen hienona asuinpaikkana. Asukasmäärä epäilemättä tulee lisääntymään. Asuntoja on rakennettava lisää, mieluummin päällekkäin kuin vierekkäin. Maa ja sen kantokyky on kallisarvoinen resurssi jota emme voi tuhlata.
On mietittävä tarkoin mitä lisääntyvä väestö tekee työn ja asumisen lisäksi tilanteessa jossa materiaalista kulutusta joudutaan nopeasti leikkaamaan. Kulttuurille, luontokokemuksille ja vapaalle hengailulle on syytä varata riittävästi tilaa kaavassa jo yhteiskuntarauhankin nimissä.
Keskuspuisto ja muut vihersormet kytkevät meidät luontojäjerjestelmään joka ei ole joutomaata vaan päivittäisen elämämme perusta. Metsäretkellä syntyvä luonnon- ja materiaalien taju ei sekään ole mukava pikkulisä kokemuspakkiin, vaan yhteiskuntamme pystyssä pysymisen ehto.
Antti Majava, kuvataiteilija, tutkija